Kirjoittaja Ritva Heikkinen
Kirja pelosta, rakkaudesta, ystävyydestä. Pelon vallassa elävän ihmisen itsetunto ei pääse kasvamaan muun kasvun mukana. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunne voi ajaa itsetuhoon tai tuhoamaan toisia. Mutta rakkaus vahvistaa itsetuntoa ja ystävyys pitää sitä yllä.
Kun Anna ja Vihtori syntyivät, Suomessa elettiin sota-aikaa. Isät olivat rintamalla, äidit hoitivat kotia tai pakenivat lasten ja eläinten kanssa evakkoon. Jatkosodan päätyttyä ihmiset alkoivat totutella taas normaaliin elämään. Myös lasten piti osallistua työn tekoon. Jos joku unohtui haaveilemaan, eikä hoksannut heti totella, sai risua ja tukkapöllyä ja uhkauksen: Jumala ei laiskoja ruoki!
1960-luvulla helluntaiaattona Hiiten Maamiesseurantalolla Poika hakee Tyttöä tanssimaan. Jutellessaan he huomaavat ymmärtävänsä toisiaan paremmin kuin muut heitä. Poika kysyy, onko Tyttö halunnut olla joskus joku muu. Tyttö vastaa, että hän on joku muu: ”Ensimmäisessä elämässä olin intiaani, toisessa ranskalainen.” Vastauksen inspiroimana Poika laulaa ranskalaisen Jacques Prévertin runoon tehdyn laulun Barbarasta ja paljastaa, että hän haluaisi oppia maalaamaan kuin Vincent van Gogh. ”Sitten sinä olet Vincent!” ”Ja sinä Barbara!”, he huudahtavat kuin yhdestä suusta. Kun Barbara syksyllä lähtee Keskiseen Suomeen lukioon, välimatka kasvaa. Kun Vincent pääsee Helsinkiin opiskelemaan Taidetta, se moninkertaistuu. Ja kun Barbara lähtee Englantiin kesätöihin, tapaamiset harvenevat.
2020-luvulla maailmalla riehuu viruspandemia. Anna on viettänyt alkukesän mökillä. Mutta luovuttaa sen pandemian ajaksi paikallisen terveyskeskuksen eli Ellun käyttöön. Hän on herännyt aamulla jo varhain siivoamaan ja lähtee ystävien autossa kotiin. Matkalla he pistäytyvät Pahkalassa, Annan siskon Annikin ja hänen miehensä luona. Kahvia juodessa Annikki huomaa ikkunasta: ”Taiteilija on näköjään päeväkävelyllä.” Anna arvaa, ketä hän tarkoittaa. Jättää kahvinjuonnin kesken. Kerää kamppeensa, juoksee auton takapenkille piiloon ja kurkkii tuulilasista saunapolulle. Vihtori köpöttää naisen perässä taloa kohti, kummallakin maski naamalla. Anna hyräilee Barbaraa ja nukahtaa. Yhtäkkiä lauluun sekoittuu miesääni, Vihtori istuu hänen vierellään autossa. Vihdoinkin he voivat puhua asioista, jotka aikoinaan jäivät puhumatta! Unessako? Ehkä parempikin unessa. Päivätajunta valikoi, unitajunta muistaa kaiken. Anna vilkaisee ulos ja ihmettelee: «Miten voit olla yhtäaikaa tuolla pihalla ja täällä autossa?» «Nuo on vain raamit, jätin ne sinne siltä varalta, ettei poissaoloni aiheuta turhia huolia. Unessa kaikki on mahdollista.» Vastaus saa Annan varuilleen: «Sanovat, ettet oo ollu sen kolarin jälkeen enää entisesi.» «Ulkosesti ihan pihalla niin kuin näet, mut ei minun hoksottimissa ole sen enempää vikaa kuin ennenkään», Vihtori naurahtaa.
Kaikki on mahdollista, jos annat sen tapahtua!
Kirjailija Ritva Heikkinen
KUIN ELÄMÄ OLISI UNTA -romaanin kirjoittaja Ritva Heikkinen on syntynyt Kainuussa ja ansainnut elantonsa mm. television kulttuuritoimittajana. Etsinyt parikymmentä vuotta elämäntarkoitusta Etelä-Ranskassa, ja jatkaa etsimistä Helsingissä kynä ja paperia taskussa ja kirjoituskone repussa. Tutkii näkyvää ja näkymätöntä maailmanmenoa elämällä, kokemalla, lukemalla, ajattelemalla, keskustelemalla, kirjoittamalla. ”Minusta tuntuu, että olen enemmän suorittanut elämää kuin elänyt. Jatkuva suorittaminen haalistaa eletyt vuodet ja vuosikymmenet, elämästä tulee haljua. Yritän saada värit kirjoittamalla takaisin.”
(Kirjaa voi ostaa osoitteesta: https://bookcover-kauppa.fi/ tai kaupoista tai lainata kirjastoista. Jos sitä ei kauppojen ja kirjastojen hyllyillä vielä ole, heitä voi pyytää tilaamaan sen Bookcoverista tai KirjaVälityksestä eli Storiasta.)